18. Avasin jo sulkemani oven...

Mä palasin Kiloon. Mun nimeä ei enää löydy Primuksen listoilta, ja haluan selittää teille siihen syyn, joka ei ole itsessään mitenkään dramaattinen. Primushan on upea talli, siellä on aivan mahtavia hevosia ja ne puitteet - ah, en ole nähnyt kyllä missään muualla sellaisia, ainakaan Suomen mittakaavalla. Vuoden mä siellä melkein olin, en ihan, sillä Kesä Cupin toinen osakilpailu jäi mun viimeiseksi kilpailuksi, ja ylipäätään ratsastukseksi kyseisen tallin kävijälistoilla, ainakaan nyt vähään aikaan.
      Loppuaikoinani Primuksella tutuistuin paremmin moneen todella mukavaan ihmiseen, ja olisin halunnut paremman hetken selittää heille, miksi yht'äkkiä vaan katosin. Mutta siis, simppelein versio on, etten voinut jatkaa sillä tunnilla, jolla olin, eikä tilaa muualla oikeastaan ollut. Aluksi mulla ei ollut mitään ideaa, mitä mä tekisin. Halusin niin kovasti kehittyä, vaikka takana oli vähän masentavampi kausi, mutta nyt multa vedettiin viimeinenkin matonkulma jalkojen alta.

Tästäkin on kulunut jo yli vuosi. Sen aikana poni (= hevonen) on onneksi kerennyt jo
vähän rauhoittua... Toi kun ei päättynyt kovin hyvin, kuten jotkut varmasti muistavatkin.

Yhtenä iltana aloin kuitenkin miettiä, millaista olisi palata takaisin Kiloon. Siellä kuitenkin olen viettänyt elämäni parhaat tunnit, parhaassa seurassa ja sieltä löytyy se opettaja, joka vain on ylitse muiden. Seuraavana päivänä laitoin jo viestin tallille. Omassa vanhassa ryhmässäni oli tilaa. Mä pääsen takaisin.

Olen kanssa pahoillani siitä, että blogi on viettänyt pahemman laatuista hiljaiseloa. Ei ole ollut kuvia, joita tänne laittaa, sillä Kilossa on huomattavasti Primusta harvemmin kuvaaja käytettävissä. Muutama video musta on, mutta katsotaan, saanko ne tänne blogin puolelle joskus :) Kilossa olen kuitenkin nyt aloittanut uudestaan, ja onhan tätä syyskautta ollutkin jo pari kuukautta. Mun on vaan pakko myöntää, että vaikka mä niin kovasti koitin siirtyä hevosille sen takia, että se olisi ollut se fiksu ratkaisu, ei ponien lumovoima ole kulunut pois millään. Taidan olla ikuinen poniratsastaja, ja tässä asiassa blogin nimi linkkautuu hyvin mukaan kuvioon - koitin oppia rakastamaan jotain muuta, kuin oikeasti rakastin. Ei onnistunut, voin vakuuttaa...

Muutenkin mulla on nyt sellainen olo että kaikki ympärillä muuttuu, mutta silti mikään ei muutu tarpeeksi. Lukio alkoi, ja ensimmäinen koeviikko kolkuttelee jo ovella. Mun pitäisi nytkin olla lukemassa kokeisiin, eikä kirjoittamassa teille. Mutta kai mä olen siihen ihan suhteellisen hyvin valmistautunut. Sen näkee sitten ... Viimeistään arvosanoissa ...
   

Tää tunti ei onnistunut alkuunsakaan kuskin mokaillessa,
mutta onneksi hevonen oli kuitenkin hieno!

 Ratsastuksien suhteen mulla on taas hyvin masentava kausi. Mä luulen liikoja itsestäni, joka johtaa siihen, etten koskaan saavuta tunnilla tavoitteitani. Musta tuntuu etten edisty, ja kaikki vaan kaahaa mun ohi.  En vaan osaa, enkä myöskään opi. Mun asenne ei kylläkään tällä hetkellä auta oppimaan. Oon alkanut tän vuoksi kaipailla myös taas vuokraponia, sillä pelkästään ratsastuskoulun tunneilla käydessä mulla on sellainen olo, että on oltava koko ajan täydellinen, suoriuduttava mahdollisimman hyvin. Tämä saa mut ratsastamaan entistä huonommin.

Oon myös menettänyt varmuuttani hevosten kanssa. Sain sitä paljon Nannan kanssa viettäminäni aikoina, mutta tuo on jotenkin kulunut pois minulle liian isojen hevosten kanssa touhuiltuani. Mua ei pelota, mutta jos mut istutetaan iltahämärässä 170 cm korkean hevosen selkään ja sanotaan että ratsasta, sillä on ollut pari vapaapäivää ja se pelkää pimeää, ei mun reaktio ole ihan toivomani kaltainen. Hevoset, jotka ovat ennen mulla kulkeneet, tuntuvat kiikuttavan mua kuin märkää rättiä. Mä olen jumittunut ponitytöksi.

Katsotaan nyt kuitenkin mihin tämä tästä kehittyy. Ei nää kaudet, jolloin kaikki menee hevosten kanssa huonosti voi kauhean kauaa kestää. Ei vain voi! Toivottavasti tää ei ollut nyt kauhean negatiivinen paluu blogin ääreen, mutta tännepä ainakin saan purkaa turhautumistani! Ja ainakin tää blogi vielä sinnittelee, en ole sitä unohtanut :)

Anteeksi muuten vanhat kuvat. Niillä nyt vain fiilistellään menneitä, ja pidetään huolta siitä, ettei postaus jäänyt ihan kuvattomaksi!

Elsaa mulla on ikävä <3 Tää poni on kultaa, ja toivon,
että vielä joskus pääsen sen kanssa fiilistelemään. Elsan selässä vietin ehdottomasti Primuksen
parhaat tunnit.